tiistai 17. huhtikuuta 2018

Tarttis tehrä jotain!

Isäni kuoleman jälkeen on ollut tunne-elämä yllättävänkin kovilla. Ensin olin, että eihän täs mitään, ja höyrysin siivoja sun muuta. Hautajaisten jälkeen tyhjenikin takki, ja jaksoin töintuskin välttämättömimmät. Oli pakko pysähtyä, olla vaan, levätä, ja on myös nukuttanut paljon. Toisaalta rytmit ovat olleet ihan sekaisin. Kuitenkin olen hoitanut työt ja muut velvollisuudet koko ajan, niin että ihan totaalista irtiottoa kaikesta ei todellakaan ole voinut ottaa.

Samaan aikaan heräsi tarve muutokselle. Tuli fiilis, että nyt olisi vapaus tehdä jotain muuta. Jollen mä nyt tempaise, niin jumitan samassa hamaan tulevaisuuteen. Lisää kriisiä aiheutti samaan aikaan pois kotoa muuttava tytär. Olen ollut tuplasti suru puserossa ja pallo hukassa!

En tiedä mikä on syy ja mikä seuraus, mutta menin niin pitkälle, että kävin lähes kymmenen vuoden tauon jälkeen työhaastattelussa. Lisäksi kysyin sisäistä siirtoa kolmeen eri paikkaan, muttei minua tarvittu missään. Siitä sitten vielä uusi kriisi päälle, että onko liki 5-kymppinen sit liian vanha? Tai ratkaisevatko munat? Se vain lisäsi ärtymystäni. Seuraavaan kysymääni paikkaan olisin saattanut kelvatakin ihan yökköilemään, mutta olisi pitänyt olla valmis aloittamaan heti.

Tyhjenevän pesän syndrooma aiheuttaa sen, että on rutkasti turhaa tilaa. Minua alkoi ahdistaa myös liiat neliöt ja niistä aiheutuvat kustannukset. Olen vahdannut asuntoja ja työpaikkoja viikkokaudet. Mutta kun tarpeet ja tarjonta ei kohtaa. Löytäisin jostain minulle sopimattomasta paikasta unelmieni asuntoja, tai joskus sopivistakin paikoista. Samalla totean että omalla paikkakunnalla on yli 80 asuntoa myynnissä, että hintoja laskemallakaan ne ei meinaa käydä kaupan, että on huono aika myydä. Samalla huomaan kauhean kuilun oman paikkakunnan asuntotarjonnassa. Isompia vuokra-asuntoja ei oikein ole ja kolmiotkin on melkoisen hikisiä! Myyntiasunnoissa on ökyversioita, tai sit vanhoja rouskuja, isoja ja pieniä, muttei mitään kohtuuhintaista tai kokoista siltä väliltä. Rivitalot on edelleen hikisiä kolmioita, samoin kerrostalot, joissa vanhimmissa on putkiremontit tekemättä ja rappusia saat kavuta, ja uudemmat maksaa parinsadantuhannen molemmin puolin! Siis kotipaikkakunta kaipaa 90-120 neliön perheasuntoja kerros-, rivi- ja omakotitaloista kohtuuhintaan!

Siispä minä lopulta totean, ettei työ ja koti vaihtamalla parane. Ei, vaikka sisimpäni suorastaan huutaa välillä vaihtelua! Suurin osa ajasta menee ihan arjessa, työssä ja toimeentulossa, kotiasioissa ja vähän kodin ulkopuolisissakin. En ole ollut 24 vuoteen laivalla, en 29 vuoteen lentokoneessa, en vuosiin edes Lapissa. Sydän kaipaa poroja ja tuntureita. Välillä haluaisin vain merenrantaan tuntemaan tuulen kasvoillani.

Minä kaipaan vapautta kaikista arjen kahleista! Olen vankina omassa elämässäni. Yhden kahleen sentään katkaisin, lopetin yritystoimintani ennen pääsiäistä. Siihenkin päätökseen tein pitkän pohjatyön ja lopulta se tuntui vain helpotukselta. Eihän minusta koskaan pitänytkään tulla yrittäjää, mutta siinä vain kävi niin. Sama juttu on käynyt monessa muussakin kohtaa.

Niin että kaikki loppuelämän isot asiat ovat vielä avoimina. En enää yritä väkisin mitään. Jollei onnistu, niin antaa olla. Jos joku avaa minulle oven, niin astun siitä. En vain kertakaikkiaan ymmärrä, mitä minun pitäisi tehdä omalle kärsimättömyydelleni. Kaikki on hyvin, mutta silti sodin itseni kanssa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti